Hmmh..

Sitten taas valittamaan :)

Mistähän sitä tällä kertaa aloittaisi..hmm..ehkäpä hyppään vaan suoraan tähän kyseiseen hetkeen. Tulin taas parvekkeelle istumaan, sisällä kun kuolisin kuumuuteen. Täällä on sentään seuraakin; kiitettävän kokoinen parvi hyttysiä.

Uni on taas unohtanut minut. Ilmeisesti sekin on minuun kyllästynyt, hylännyt.
Kävin pienellä kävelylläkin, jos siitä vaikka olisi jotain apua ollut. Selkeestikään ei auttanut.

Eksyinpä jopa hautausmaalla käymään. Ensimmäistä kertaa kävin yksin ja vapaaehtoisesti isäni haudalla. Se ei ollut edes vaikeaa, vaikka niin olin luullut. Itseasiassa koko käynti ei herättänyt juurikaan tunteita. Lähinnä vain ihmetystä siitä, miksi haudoilla käydään. Mitä siellä edes kuuluu tehdä?!

Luonnollisesti iski myös jonkinlainen ikävä ja kaipuu, mutta luulen olevani jo turtunut siihen. Kaipaan häntä kuitenkin edelleen lähes päivittäin, mutta ei se siltikään vaikuta toimintaani. Sekin kaikki on vain osa minua, ja luulen senkin olevan täysin normaalia -onhan kuolema kuitenkin iso asia, joka jättää jälkensä.

Hautakivessä olevat päivämäärät saivat kuitenkin jopa pienen hymyn aikaiseksi. Syntymäpäivä kun muistutti minua jostain tärkeästä ja ihanasta. Eräästä isosta ja hienosta asiasta elämässäni. Henkilöstä, jonka tapasin ensimmäistä kertaa samanmoisena päivänä (vaikkakin aika monta vuotta myöhemmin ;)). Hänestä, joka saa minut päivä päivältä tuntemaan itseni enemmän ihmiseksi.
Kyllä minä vielä uskallan!

Ajatukset hukkuvat ja harhailevat taas niin kovasti, että edes kirjoittaminen ei ota onnistuakseen. En pysty tällä hetkellä ilmaisemaan tunteitani edes näin. Teksti on tökeröä, eikä sisältökään saanut ansaitsemaansa ..hmmh.. enpä nyt edes keksi sopivaa sanaa..siispä vain ansaitsemaansa.

Tässä kuitenkin jotain tästä päivästä.

Kiitos ja anteeksi!

Yksinäisyyttä, epävarmuutta ja unettomuutta

Taas pääsen kummastelemaan itseäni. Sitä tosiseikkaa, että olen ihan helvetin epäsosiaalinen (ihmissuhteissa, pakolliset sosiaaliset tilanteet kyllä hoituvat). Tai ehkä lähinnä voisi taas sanoa, että ujo ja arka, epävarma. Kaipaisin tähänkin tilanteeseen seuraa, vain seuraa. On erittäin masentavaa huomata olevansa taas yksin.

Homman nimihän siis on se, että tästä pitäisi kohta lähteä valumaan kapakkaan päin. Martti Servoa ihmettelemään. Jostain kummallisesta syystä ei minulla kuitenkaan ole ketään seuraksi sinne. Tokihan voi yksinkin lähteä ja varmasti paikanpäällä on tuttuja, mutta jotenkin tunnen itseni kovin huonoksi ja kelpaamattomaksi yksin liikkuessani. Aivan kuin kukaan ei vaan tahtoisi hengata tämmöisen otuksen kanssa. Toisaalta voisin vain tarttua puhelimeen ja kysyä ihmisiltä. Se vain tuntuu olevan niin kovin vaikeaa, jopa tungettelevaa.

Pari kertaa olen jo miettinyt, että pitäisiköhän jättää kokonaan väliin. En kuitenkaan tahdo antaa itselleni voittoa. Minähän näytän itselleni!! Onkohan tämäkään kovin normaalia, jos joutuu päivittäin tappelemaan itsensä kanssa hyvinkin pienistä ja mitättömistäkin asioista. Ehkä taas joutuu toteamaan edellisen tekstin tapaan, että teen elämästäni vaikeaa!

Mutta mikäs tässä istuskellessa parvekkeella ilta-auringossa kone sylissä hyvän musiikin parissa ja valittaa huonouttaan :P Ehkä kuitenkin mukavampaa olisi, jos vieressä istuisi joku jolle vaikka puhua nämäkin asiat. Toivotaan, että joku päivä niin kävisikin :)


En saanut viimeyönäkään nukuttua kunnolla. Aamukuudelta annoin viimeisen tuskaisan katseen kellolle. Kun lopulta heräsin, olin varma, että olisin nukkunut ikuisuuden, iltaan asti. Kello kuitenkin näytti karun totuuden -kahdeksan! Kahdeksan!! Vielä tunnin sain tapettua sängyssä kieppuen ja unta toivoen, mutta toiveeksi se sitten jäikin. Ei muuta kuin ylös ja kahvinkeittopuuhiin. Ehkäpä ensiyönä sitten!

Ja tässä näköjään tulee tavaksi hirvittävä toivominen. Taitaa minussakin joku positiivisuudenpoikanen asustaa :)

Katsellaan taas miten käy!

Virheitä, erheitä ja teräsovia

Kovasti sekaisin on taas ihmisen pää. Viimeyön vietin taas pitkästä aikaa täysin valvoen, enkä edes tiedä miksi. Sen kuitenkin tiedän, ettei se tehnyt kovinkaan hyvää jo ennestään sekavalle ajatusmaailmalle.

Tuntuu taas siltä, että kaikki päänsisäiset häiriötekijät tunkeutuvat pintaan kerralla. Mistään ei saa otetta, mutta silti ne jäävät jonnekin tajunnanreunoille kummittelemaan, huhuilemaan, muistuttamaan olemassaolostaan.

Joudun vain toteamaan, että teen elämästä kovin vaikeaa itselleni. Helpommallakin kai pääsisin, mutta kun en osaa. Pyöritän kaikki elämäni aikana tekemäni virheet ja erheet aina uudeksi keitoksi. Kunpa voisinkin vain myöntää itselleni, että virheitä sattuu eikä aina voi onnistua. Hyvällä tarkoitetut asiat voivat joskus tuottaakin tuskaa. Ihminen on erehtyväinen, miksen siis minäkin voisi olla? Aivan kun ne virheet sitten korjautuisivatkin, kun niitä tarpeeksi katuu!!

Aina on hoettu, ettei saa mennä siitä mistä aita on matalin. Tätä olen tainnut kyllä noudattaa liiankin tehokkaasti. Etsin sen kohdan josta en varmasti pääse yli, ali taikka ympäri. Kuljen törmäillen minuuden teräsoviin, jotka joka kerta saavat pahempaa jälkeä aikaiseksi. Kuinkahan monta ovea kestän ennen totaallista murtumista. Paloja on kuitenkin lohkeillut jo huomattavan paljon. Toivottavasti joku keräilisi niitä talteen, vaikka edes omaksi hyödykseen.

Enkä edes taida kokea itseäni minkään arvoiseksi.

Jospa huomiseen mennessä olisin saanut edes yhden häiriötekijän piilotettua takaisin mieleni sokkeloihin. Lukita jonkun teräsoven taakse, edes hetkeksi.

Pikku Prinssi ja vähän muutakin

Tänään lähdin kirjastosta hakemaan YHTÄ kirjaa, joka oli jopa valmiiksi tiedossa.
Periaatteessa helppo homma, mutta käytännössä se kusi taas aika pahasti.
Pitäisi varmaan asettaa itselleni jonkinlainen kirjastonkäyttörajoitus, sillä
homma tuntuu aina karkaavan käsistä. :P
Eli siis Pikku Prinssiä menin hakemaan; sain toki senkin, mutta lisäksi 4 paksua satukirjaa.
Kaikkea Tolstoin tarinoista Suomen kansansatuihin.

Eikä siinä muuten mitään ongelmaa olisikaan, mutta kun edelliset lainauksetkin vielä lojuvat hyllyssä lukemattomina. Kohta varmaan iskee ahdistus, että mistä sitä aloittaisi -lukisiko tietoa vaiko satuja :) Luultavasti tähän mielentilaan sadut (ja lapsuuden maisemat niiden myötä) sopivat paremmin. Voin hetkeksi kadota jättiläisten, prinsessojen, prinssien ja metsämiesten elämänviisauksien pariin.

Ja täytyy kyllä sanoa, että jokaisen tulisi aika-ajoin uppoutua satujen opettavaiseen maailmaan ja poimia muutamia viisauksia omaan arkielämään. Ainakin itse tahdon uskoa, että kyllä hyvyys vielä palkitaan, tavalla tai toisella. Pakkohan se on! :)

tänne siis..

jokapaikkaan sitä pitääkin itsensä tunkea :)
tänne ajattelin laittaa epämääräisiä tekstimuotoisia ajatuksiani ja pohdiskeluja, joille en muutakaan käyttöä keksi..
nähtäväksi kuitenkin jää minkälaiseksi tämä tästä muotoutuu..
katsellaan!